perjantai 7. lokakuuta 2011

Me, Myself and Boss in the Beginning in June 2003

Aina eivät asiat ole olleet mallillaan. Tässä rakkaan Pomoni kuvaus vaiherikkaan suhteemme absoluuttisista alkuajoista, jotka viittasivat pikaiseen loppuun. Ihmeiden aika ei ole ohi, eihän? Jos joku meikäläisen kaltainen tyyppi on noussut alla kuvatusta ahdingosta huikeaan urheilulliseen ja elämäntavalliseen loistoon, ihmisen mahiksia muutokseen ei kannata dissata.

Vaikka tässäkin tapauksessa kaikki olisi voinut mennä totaalisesti pieleen,se on pienestä kii. Sattumaa ja hyvää onnea on henkiin jääminen ollut aina tällä hurmaavan kauniilla sinisellä planeetalla. Kolikoiden toisesta puolesta kertovat tapaukset asuvat tuossa nurkan takana Malmin hautausmaalla, eivätkä kuolleet enää selitä yhtään mitään. Samaa onnen ja sattuma soittoa eloon jääminen tulee olemaan jatkossakin. Joku drunken driver Hanoin tapaisessa mestassa ei tiedä ajavansa ylitseni reilun kuukauden kuluttua, vaikka ratamme ovat jo kulkemasssa kohti risteämispistettään.

Mutta tässä meikäläinen, Jussi suur-Apila Pomon kuvaamana kesällä 2003, yli 8 vuotta sitten:


Kun tapasimme Cafe Engelissä oli hänen avauksensa tyrmäävä; hän kertoi sauhunneensa viimeisen viikon ympäri Helsinkiä tapaamassa naisia. Viiden minuutin kuluttua hän ilmoitti:
- Sinä tulet olemaan seuraava vaimoni!

Ajattelin; teen hyvän työn yhteiskunnalle ja olen ystävällinen tuolle tyypille. Ei se ole multa pois. Hän oli ilmeetön; kalpeat kasvot eivät reagoineet mitenkään mihinkään. Hänellä oli hirveä hellyyden tarve, jota hän ei tajunnut. Kävellessämme Kaivopuistossa hän huohotti raskaasti, enkä tiennyt miten pääsisin hänestä kohteliaasti eroon. Hän kertoi hyvinvointivaltion problematiikasta tekemästään lisuristaan, jonka oli nuorena lupaavana sosiologina rusikoinut kasaan muutamassa viikossa. Minun oli vaikea nähdä hänet maan terävimpään kärkeen kuuluvana tiedemiehenä. Lopulta minun kävi häntä sääliksi ja kutsuin hänet luokseni syömään.

Tullessaan ruusupuskan kanssa tyyppi tutisi, vapisi ja hölisi. Hän oli kaatunut edellisenä yönä portaat pää edellä alas. Hänellä oli naamassaan enemmän laastaria kuin Mickey Rourken esittämällä Marvilla leffassa Sin City. Hän imi purkillisia pillereitä. Hän oli poissa, no response. Hän söi lenkkimakkaraa naama keltaisena pää kääntyneenä nurkkaan päin kiinnittämättä ympäristöönsä mitään huomiota. Kun tarjosin hänelle kunnon ruokaa, tyyppi kaatoi kädet täristen puoli pullollista balsamiviinietikkaa kalkkunan rintaan. En uskonut hänen tietävän mitä balsamiviinietikka ylipäänsä oli, mutta etikkaan upottamaansa ruokaa hän kehui maukkaaksi. Hän oli pukeutunut naurettaviin liiveihin, shortseihin, metsästäjänhattuun. Tyypin sääret olivat laihat ja hänellä olivat harmaat nilkkasukat. Mitä tahansa sapuskaa laitoin hän ilmoitti kaiken olevan hyvää. Paitsi kun laitoin hänelle vaivalla mozzarellajuustolla täytetyn lohileivän..
- En syö kalaa missään muodossa! Olen koko ikäni vihannut kalaa, hän ilmoitti syöden leivän pitkin hampain.

Hän oli poissa kun muka halasimme. Jaksoi aikansa, väsähti ja meni nukkumaan. Mikään asia maailmassa ei herättänyt hänessä tunteita. Hän kuorsasi niin kovaa, että oli pakko nukkua toisessa huoneessa. Ainoat järkevät lauseet koskivat Ilmestyskirja Nyt leffan yksityiskohtia, kuinka sen olisi voinut leikata paremmaksi. Mitä tahansa yritin ehdottaa hänelle, mikään ei kelvannut. Kaikki oli samantekevää. Kun yritin herättää häntä koomastaan keittämällä vahvat kahvit hän sanoi:
- Minä en koskaan juo kahvia tähän aikaan illasta.

Päätimme matkustaa yhdessä Pietariin. Venäjän rahan lähestyessä tyyppi muuttui rauhattomaksi ja alkoi vilkuilla ravintolavaunussa muita naisia. Hän veti hetkessä naamaansa monta pientä pullollista valkkaria ja alkoi humaltua. Junassa oli kuumaa ja ahdistavaa, sain migreenin helteestä ja hermostuksesta. Päästyämme hotelliin ilmoitin lepääväni hetken. Tyyppi ilmoitti käytökseni olevan tyypillistä ämmien valitusta ja häipyi sukkasillaan hotellin baariin. Jonkin ajan kuluttua hän palasi huoneeseen aloittaen houreisen sekoilun. Venäjän mafia oli uhannut häntä aseella. Hänellä oli lappunen johon oli raapustettu muistaakseni jonkun Sergein puhelinnumero. Huoneen vessaan pyrki hänen mukaansa joukko näkymättömiä tyyppejä. Pakkasin laukkuni ja otin oman huoneen. Loppumatkan hän vietti hotellin aulabaarissa talutettavassa kunnossa. Pidin huolen ettemme sattuneet käytävään samaan aikaan. Paluujunassa olin juuri keromassa konduktöörille ystäväni olevan hieman myöhässä ja hänen lippunsa olevan minulla. Silloin näin hänet makaamassa laiturilla. Miliisit yrittivät turhaan nostaa hänet pystyyn. Lopulta he kantoivat hänet diplomaattivaunuun. Kun hän tuli tajuihinsa kulki hän junan käytäviä minua etsien. Piilouduin lehden taakse.

Tapasimme kesäkuussa, heinäkuussa päätimme muuttaa yhteen. Mutta hän söi kuitenkin ennen muuttoa purkillisen pillereitä ja kaatui jälleen portaat pää edellä alas. Kun menin palauttamaan hänen asuntonsa avaimet ja hänen antamansa kirjat, kaikkialla lojui pillereitä, lääkepurkkeja, tyhjiä viinapulloja. Hän makasi tajuttomana sängyssään. Pää oli kääreissä. En tajunnut miten hän selvisi kaatuiluistaan hengissä itseään pysyvästi telomatta. Tarkistin hänen hengittävän. Illalla hän ei vastannut puhelimeen. Olin varma hänen kuolleen. Kun menimme yöllä poliisin kanssa soittamaan hänen ovikelloaan asunnosta kuului:
- Perkele!
- Hengissä kuuluu olevan, totesivat poliisit poistuen paikalta.

Kun pääsin asuntoon oli hänellä kivuista päätellen sääriluu murskana. Kiinasta ostettu silkkipaita oli revennyt selkäpuolelta niskasta helmaan. Soitin Marian sairaalan päivystykseen, josta sain ohjeen tarkkailla häntä vuorokauden ajan. En uskaltanut jättää häntä asuntoonsa. Hän lähti kiltisti mukaani. Pakkasimme vaatteet kassiin. Ajettuamme taksilla asunnolleni panin hänen paskaiset kamppeensa heti pesuun. Hän oli tajuttomuuden rajamailla kaksi päivää. Tarkistin välillä joko hän oli lakannut hengittämästä. Tultuaan tajuihinsa hän yritti karata. En päästänyt. Seuraavana aamuna löysin hänet keittiön nurkasta syömässä katse seinään tuijottaen lenkkimakkaraa. Hän päätti jälleen häipyä, ja häipyikin. Hän puhui joka päivä lähtevänsä Thaimaaseen. Lähdöstä ei näyttänyt tulevan mitään.

Meillä oli yksi hyvä hetki. Olimme taiteiden yönä Alppilan kirkossa kuuntelemassa Elisabethin ajan musiikkia. Ilta oli kiva. Katseltiin telkkaria hänen asunnollaan ja makoiltiin. Emme kyenneet keskustelemaan rentoutuneesti kuin sängyssä maatessamme ja puhuessamme puhelimessa. Aina kun menetin hermoni hänen flegmaattiseen millään-ei-ole-mitään-väliä olemukseensa ja ajoin hänet yöhön, hän vastasi soittooni saavuttuaan asunnolleen. Ei edes tajunnut mitä oli hetkeä aikaisemmin välillämme tapahtunut. Mitä tahansa yritin tehdä tai tarjota oli tylsää, tyhjänpäiväistä tai snobbailua. Hän antoi minun ymmärtää luulevani olevani parempi kuin olenkaan. Join liikaa maitokahvia ja asetin haarukat liian hienosti pöydälle.

Pystyssä ollessaan en saanut häneen mitään kontaktia. Mutta heti kun menimme makaamaan sänkyyn olimme rentoina samalla aaltopituudella. Silloinkin kun meillä meni hyvin tiesin kaiken kuitenkin päättyvän huonosti. Se oli viimeinen universaali rakkaustarina tässä galaksissa. Pyrin hänestä kaikin voimin eroon, mutta en päässyt. Lopulta hän päätti ottaa vastuun elämästään ja lähti Thaimaaseen. Olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli täynnä odotuksia. Kahden päivän kuluttua sain tekstiviestin: ”Olen tippunut riksan selästä ja loukannut itseni”. En kuullut hänestä pitkään aikaan kunnes hän alkoi soitella Saigonista kaoottisia puheluita. Kaikki oli siellä päin helvettiä. Häntä vainottiin, eikä hän uskaltanut poistua huoneestaan. Soitin hänen äidilleen Ouluun kertoen tilanteen. Hän kertoi ilman tunteen häivääkään alistuneensa jo aikoja sitten siihen, että tyyppi kuolee jonakin päivänä reissuilleen, eikä sitä sen elämäntavan perusteelle voi edes ihmetellä. Seuraavaksi tuli maanisia viestejä Frankfurtista.

Kun hän palasi oli hän lihonut muutamassa viikossa kymmenen kiloa. Hänen jalkansa olivat ruvella. Planet Zombie meininki jatkui. Pakkasimme hänen kamansa jälleen yhteenmuuttoa varten ja ostimme Ikeasta tarpeettomia tavaroita tulevaan yhteiseen kotiimme. Päätin siivota kerralla tyypin repaleisen elämän kuntoon. Pakkasin puolet hänen kamoistaan muuttoa varten roskasäkkeihin. Toisen puolen kannoimme roskikseen. Muuttoa edeltäneenä yönä en kuitenkaan kestänyt ajatusta, että joutuisin elämään loppuelämäni tyypin kanssa jolla ei ole mitään omaa tahtoa, eikä edes käsitystä omasta tilanteestaan. Otin Ikeasta ostamammme kamat ja häivyin taksilla yöhön. Onneksi olin tajunnut hankkiutua tyypistä viime hetkellä eroon.

Välillemme laskeutui radiohiljaisuus. Kuulin hänen lähteneen jälleen Thaimaaseen. Oli vannonut, että ei enää ikinä tule takaisin. Hyvä kun meni, ajattelin. Aloin saada häneltä ikävää tihkuvia tekstiviestejä. Oma pönttöni alkoi sumentua, kun hänen alkoi viimeinkin kirkastua. Kun hän palasi muutaman kuukauden kuluttua hän oli muuttunut mies. Lopullisesti kadonneiksi luulemani huumori, järki ja tahto olivat palanneet. Hullaannuin häneen. Muutimme yhteen asumaan. Lähetin hänet varmuuden vuoksi testiin sukupuolitautien klinikalle. Irtisanouduin työstäni ja jäin kotiin. Menimme kihloihin, päätimme erota ja elimme onnellisina yhdessä.