keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Harmaalla planeetalla

Harmaalla Planeetalla

Jo illalla hänestä oli tuntunut erilaiselta kuin tavallisesti. Hän oli yrittänyt tehdä vähän kaikkea, katsoa televisiota, kuunnella musiikkia, lukea tulevan viikon papereita. Hän oli aloittanut kolme kirjaa. Hylännyt ne aina muutaman epätoivoisen sivun jälkeen.

Hän oli katsonut ikkunasta kerrostalon pihassa löntysteleviä fasaaneja. Missä ne nukkuvat, hän mietti. uusi kevät oli jo pitkällä, silmut suhisivat puiden suonistoissa. Illan pimetessä hän oli vain halunnut olla. Tunne pysähtymisen autuudesta oli niin totaalinen, että se pani hänet jälleen yrittämään jonkin tekemistä.
Yö oli vaikea. Aamulla kännykän kellon herättäessä hän oli tehnyt päätöksensä:
- Minä en lähde minnekään. Saa olla minun puolestani vanhat ja uudet hommat.
Eikä hän tosiaankaan lähtenyt tuona aamuna puoli kahdeksan bussille. Sen sijaan hän keitti kahvit, avasi radion ja istuutui miettimään. Hän tunsi tuleensa pisteeseen jossa jokin repeää hänen sisässään. Hän ei halunnut enää mennä minnekään, ei edes olla missään.
- Pitäisikö minun tapaa itseni, hän kysyi itseltään.
- Ei kai se vieläkään maksan vaivaa, kuului vastaus.
- Ei niin. Se olisi kovin noloa. Ne saisivat syyn riemuita voittoaan.
Hän istui pitkään keittiössä. Hän kuuli puhelimensa soivan. Hän tiesi soiton tulevan työpaikaltaan. Neuvottelun uusista tehtävistä oli ollut määrä alkaa yhdeksältä. Ei maksanut vaivaa enää vastata.
- Mitä minä nyt teen? hän kysyi itseltään. - Minne ja minä vuoksi?
Hän tiesi ettei vastausta ollut, vaan hänen olisi luotava sen itse. Hän tunsi olevansa loukkuun ajettu citykani. Paluun ajatuksen hän torjui mielestään kuitenkin päättäväisesti.
Aurinko paisto kerrostalon pihaan. Hän katsoi ikkunasta. Fasaaneja ei enää näkynyt. Ne olivat menneet omiin aamutoimiinsa metsään. Mitään ei näkynyt ikkunasta, ei edes metsää, vain vastapäisen kerrostalon putkiremonttia odottava kalmo.
Hän tiesi, että ei voinut enää jäädä asuntoonsa. Hän vihasi sen kahta huonetta ja keittiötä. Asunto oli sikin sokin, eikä siinä näkynyt jälkeäkään naisen hoitavasta kädestä. Pukeuduttuaan hän tunsi olevansa sekaisin.
Hän meni istumaan olohuoneen tv-tuoliin. Hän katsoi kuvaansa television pimeästä kuvaruudusta. Jokin hänessä tunsi kauhua siitä mitä hän oli tekemässä. Vielä ei olisi liian myöhäistä ryömiä häntä koipien välissä takaisin, valehdella flunssapirun iskeneen salakavalasti. Eikä olisi vielä huomennakaan, eikä sitä seuravana päivänä. Hän tunsi olevansa maailmoiden välitilassa. Elämä oli saamassa suunnan, jota ei vielä eilen ollut selvänä hänen mielessään.
Mikä se suunta olisi? Olisiko sitä edes? Hän tunsi voimiensa olevan lopussa. Hän ei jaksaisi missään tapauksessa moneen vuoteen tehdä mitään järkevää. Hän toivoi ajan pysähtyvän kymmeneksi vuodeksi. Sen jälkeen hän voisi jatkaa levänneenä ja ajatuksensa järjestäneenä. Mutta aika oli edelleenkin vain näennäisreunus tapahtumien ympärille. Ja ajatukset vai tapa järjestää avaruuden tilaa ymmärrettävään muotoon.
Oliko hän heittämässä pois kaikki nuo hyödylliset vuodet , joina hän oli opiskellut ja luonut itselleen uraa yhteiskunnassa? Minkä vuoksi hän halusi heittää pyyhkeen kehään? Minkä vuoksi hän oli totaalisen uupunut? Oliko hän tullut loppuelämäkseen hulluksi, jota yhteiskunta sylkee ja syyttää verovarojen haaskaamisesta?
- Vitut, vitut kaikesta, hän ärähti omaan avuttomuuteensa kyllästyneenä ja hyppäsi pystyyn.
- Nyt saa riittää paskan jauhaminen! Usvaa putkeen, jätkä! Usvaa putkeen!
Hän otti parin minuutin kovatempoisen varjonyrkkeilyerän olohuoneessa. Oven päälle heitetyt vaatteet saivat ottaa vastaan monta nopeaa tapposarjaa. Hakattuaan rievut hänestä tuntui paremmalta. Hän päätti häipyä ennen kuin heikkouskohtaus toistuisi. Hän soitti taksin, kaivoi eteisen komerosta matkalaukkunsa, sen pienemmän. Hän heitteli sinne nopeasti henkilökohtaisia tavaroitaan joita eteen sattui. Niillä hän uskoi selviävänsä pitkälle eteenpäin, tai mihin suuntaan hän olikaan matkalla.
Pakattuaan hän sulloi laukun kiinni. Hän purskahteli välillä nauruun kerratessaan mitä laukussa oli, mitä sieltä uupui. Hammasharja, partakone, partavesi, saippuaa kotelossa. Siinä saniteetit. Varapäällysvaatteet, kalsareita, sukkia. Musiikkisoitin, vihko, pari tussia. Siinä kaikki kulttuurista mitä hän kelpuutti mukaansa.
Ennen poistumistaan asunnostaan hän kasteli kukat, katkaisi sähköt, pakkasi mätänevät ruoat muovipussiin. Hän vei roskat ja astui pihassa odottavaan mittariautoon. Kuljettaja lähti etenemään odottamatta tietoa minne oltiin matkalla. Eikä hän itsekään ollut siitä varma. Lopulta taksin kuljettaja kysyi minne ajetaan?
- Lentokentälle.
Hänellä oli voimassa oleva passi. Pari luottokorttia, tiliavaimet säästötililleen. Ehkä oli tullut aika poistua maasta surematta miten määränpäässä hänen kävisi. Ehkä hän menisi relaamaan jonnekin palmurannalle, jossa antaisi auringon tyhjentää kaikki ajatukset päästään.
Matkalle kentälle hänen mieleensä nousi syyllisyys. Hän tunsi olevansa velvollinen ilmoittamaan jollekin taholle mitä oli tekemässä ja mihin menossa. Mutta koska hän ei uskonut kenenkään todella välittävän siitä miten hänen kävisi. Pitäisivät kuitenkin häntä hulluna joka keksi tempun toisensa jälkeen. kaikki haluaisivat pysytellä erossa hänen kaltaisistaan. Parempi olla soittamatta, siellähän suunnitelmia hänen tulevaisuudelleen laatikoot.
Kuka hän oli? kysymys kohosi hänen mieleensä tienvarsirisukon vilistessä reilun satasen nopeutta ohitse. Hänellä oli omituinen tunne, eikä se tietänyt hyvää. Oli kuin hän ei olisi uskonut kuka oli, miksi oli elämänsä aikana muuttunut. Lisäksi hänestä tuntui että kaikki oli tapahtunut joskus aikaisemminkin. Mutta kuka hän oli tuolla välin ollut?
Matka lentoasemalle maksoi kolme kymppiä. Astuessaan halliin hänestä tuntui hyvältä olla jälleen liikkeessä omin jaloin. Kävellessään suuren aulan läpi hänestä tuntui että kaikki ihmiset olisivat kiinnittäneet erityisesti huomionsa häneen. Kuin he olisivat kaikki aavistaneet hänen olevan astumassa luvattomalle polulle. Katseet polittivat häntä niin musertavina, että hänen oli pakko istuutua portaiden takana piilossa olevalle penkille.
Hiki, tuttu hiki valui hänen kainaloistaan. Istuessaan missä istui hän näki valotaululta koneiden lähtevän, koneiden palaavan. Hän yritti rauhoittua miettimään minne oli menossa. Hänestä tuntui ettei hän olisi enää halunnut lähteä minnekään, lähelle tai kauas. Mutta ei hän vieläkään halunnut palata takaisin elämään jota kukaan ei vielä tiennyt hänen jättäneen taakseen. Ajatus paluusta oli kauhea, kuin palaisi raiskaajiensa armoille vapaaehtoisesti, jotta nämä saisivat raiskata lisää. Paluu ei kuitenkaan olisi ollut katastrofi. Tuskin kukaan olisi edes ehtinyt kunnolla kaivata häntä. Se mitä kukaan muu ei tiedä, sitä ei ole edes olemassa. Perutut palaverit voitaisiin pitää uudestaan, ja tarvittaessa aina taas uudestaan.
Pari tuntia venähti ennen kuin hän teki seuraavan siirtonsa. Hän meni ravintolaan. Oli lounasaika. Hän tilasi viskin. Juotuaan sen hän halusi tilata lisää, mutta tajusi se olisi ollut askel väärään suuntaan. Jos hän ei kykenisi kohtamaan kohtaloaan selvin päin, olisi hänen pelinsä pelattu.
Poistuttuaan ravintolasta hän meni katsomaan lähtevien koneiden taulua. Tuonakin päivänä koneet lensivät koti- ja ulkomaille. Hän epäröi, mutta pakotti itsensä tekemään valinnan pikaisesti. Muuten ei jäisi iltaa siellä, minne hän oli matkalla.
Kone Roomaan oli lähdössä tunnin päästä. Tilaa löytyi, eikä matka edes maksanut mitään, hän antoi vain muovikorttinsa tunnusluvun lukijaan. Lipun saatuaan hän kiirehti onnellisena turvatarkastuksen läpi lähtöportille. Hän oli käynyt kerran ennenkin Ikuisessa kaupungissa. Se oli likainen kaupunki täynnä likaisia ihmisiä. Sinne hän voisi kadota jälkiä jättämättä.
Lento meni muutamassa tunnissa. Illansuussa hän odotti matkalaukkuaan, sitä pienempää Leonardo da Vincin lentoasemalla. Laukun saatuaan hän ajoi junalla keskustaan Termini asemalle. Hänellä ei ollut suuntaa, ei päämäärää. Rautatieasema oli suuri ja äänet kaikuivat sen holvissa. Illan pimetessä asemalla kulki uhkaavaa väkeä kaupittelemassa hänelle majataloa, huoria, feikkirolexeja, ruusuja. Hän katseli lähtevien junien aikataulua. Junia oli lähdössä etelään ja pohjoiseen.
Seisoessaan matkalaukkunsa kanssa asemalla häneen tarrasi vanha mies, jolla oli päässä laivurinlakki. Ukko papatti italiaksi jotakin pensionesta, joka oli molto cheap. Koska hän oli väsynyt päivästä ja matkastaan Euroopan toiselle laidalle, hän antoi vanhuksen ohjata itsensä termini aseman läheisille epämääräisille kaduille. He kulkivat muutaman korttelin matkan. Sitten he nousivat rähjäisen kerrostalon ylimpään kerrokseen. Hissiä ei ollut. Ylhäällä he kohtasivat naisen jonka nuoruus oli kuihtumaisillaan pois. He neuvottelivat hetken hinnasta. Huone oli ylihintainen ja vähemmän siisti. Mutta se kävi hänelle. Sovittiin kahdesta yöstä, jotka hän maksoi etukäteen.
Maatessaan vuoteella pimeässä huoneessa nälkä alkoi kipristellä hänen vatsaansa. Syöminen oli unohtunut muun touhun keskellä. Mutta hän oli liian uupunut lähteäkseen Rooman iltaan etsimään itselleen sapuskaa. Hän vain makasi ja antoi pimeyden kuljettaa varjoja huoneen katossa. Käytävästä kuului pensionaatin ääniä. Vieraat ihmiset puhuivat vieraita kieliä.
- Olenko minä nyt sankari? hän pohti.
- Onneksi kukaan ei ole näkemässä, jokin toinen hänessä pani hanttiin.
- Ainakin tämä paikka on lähempänä tropiikkia ja rautatieasemaa, hän jatkoi koordinaattiensa määrittelyä.
Aamulla hän oli vielä herännyt entiseen elämäänsä. Nyt hän oli siitä tuhansien kilometrien päässä, eikä tulevasta ollut mitään tietoa. Hän oli niin yksin ja kaikesta irrallaan, että tajuttuaan tilanteensa surkeuden hän purskahti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, joku hakkasi viereisessä huoneessa seinää. Se ei häntä enää kyennyt lannistamaan.
- Usvaa putkeen, jätkä! Usvaa putkeen! hän hoki voimaa itseensä.
Kun hän seuraavan kerran havahtui huoneessa oli pilkkopimeään. Kadun varjot olivat poissa, joku kiitti nauravaa naista pensionaatin käytävässä palveluksistaan. Hän ponnahti pystyyn hiestä likomärkänä. Tajuttuaan lopulta missä oli hänestä tuntui kuin hän olisi siirtynyt painajaisesta painajaiseen. Hänen oli jano, Rooman vesijohtoverkon kovasti kloorattu vesi sai kelvata. Sankarit tuskin pienistä säikähtävät.
- Olen Roomassa, olen 32-vuotias, luottoa kahdella kortilla, säästöjä luottokorttitileille siirrettäväksi, hän pohti mahdollisuuksiaan. Mitään järkeä hän ei tilanteessaan nähnyt. Mistä löytyisi se oikea elämä isolla E:llä jota hän oli lähtenyt vihdoinkin etsimään seurauksista välittämättä?
Jotakin puuttui. Hän oli unohtanut tehdä tai olla. Hänestä tuntui tavallistakin tyhjemmältä. Hän kaipasi ihmistä jolle kertoa miten hänen oli käynyt. Kuinka järki oli vuosien jatkuvan vitutuksen jälkeen yhtä äkkiä, ilman mitään syytä ottanut ja lähtenyt.
Yksin ei mikään tunnut juuri miltään. Tämän selville ottamiseksi hänen ei olisi tarvinnut matkustaa Rooman saakka. Joskus hän jo tuntui unohtaneen kuinka elvyttävältä toisen ihmisen elvyttävä seura tuntui. Termini aseman hämäristä hän voisi noutaa ihmisen, kaksi ihmistä, mutta se seura ei olisi sama asia. Hän avasi television. Yön uutiset näyttivät valvontakamerakuvaa miehestä joka oli kiivennyt Piazza Navonan suihkulähteeseen hakkaamaan isoja paloja marmoria irti. Hän tajusi voivansa tätä menoa olla kohta tuo mies. Niinpä hän astui ulos meluamatta pensionaatista ja kulki muutaman sadan metrin matkan Termini asemalle.
Aseman tienoilla nukkui kodittomia sanomalehtiin kääriytyneinä. Heidät hän jätti rauhaan, sillä hän näki nuoren naisen seisovan kulmilla. Hän meni naisen luo.
- Hello mister, nainen, melkein vielä tyttö tervehti.
- Hello, hän vastasi. - How much?
Hintaneuvottelut sujuivat sukkelaan. 50 euroa maksoi aututuutta aamun saakka mutta ainoastaan "especially for you". He kulkivat käsi kädessä takaisin pensionaattiin. Nainen kikatti yrittäen herättää hänessä rakkauden himokasta leikkimieltä. Mutta hän tajusi olevansa siihen kyvytön. Hän katseli sängyllä maaten naisen riisuutuvan. Nainen näytti pimeässä kauniilta. Hänestä itsestään tuntui rumalta. Naisen tultua alastomana hänen viereensä hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kylmä ruumis, jota lämpimänä sykkivä elämä yritti turhaan herättää henkiin.
Nainen yritti riisua hänen vaatteitaan, mutta hän torjui aikeet. Huora meni hämilleen, mutta ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. He suutelivat. Naisen huulipunan maku toi hänen mieleensä jäätelötötteröt, joita äiti oli kesäisin ostanut hänelle. Tämä herätti hänessä jonkin vanhan tunteen eloon. Hän muisti kuinka he olivat matkustaneet äidin kanssa linja-autolla sukulaisiin kun hän oli pieni. Äiti oli ostanut taukopaikalla hänelle King-Kolaa. Suudellessaan jäätelötötteröltä maistuvaa huoraa, hän tunsi King-Kolan maun suussaan.
Se sytytti roihun hänen sisässään. Hän käänsi naisen selälleen ja puristi tämän kaikin voimin itseään vasten pitävään pirunlukkoon. Nainen sätki tukehtumaisillaan. Hänellä oli nyt voimaa tehdä mitä naiselle tulee miehen tehdä likaisessa pensionaatissa yöaikaan Rooman likaisessa kaupungissa, jossa oudot miehet tulevat varjoista hakkaamaan muinaisten suihkulähteiden kyljestä marmoria taltalla kadoten selityksittä.
Naisen mentyä hän oli jälleen tyhjä, mutta eri tavalla tyhjä. Asiat alkoivat järjestyä hänen mielessään. Enää hän ei epäröinyt. Aamulla hän nousi Termini asemalla junaan joka vei hänet Italian läpi Brindisin satamakaupunkiin. Sinne saavuttuaan hän osti lipun laivaan kadulla niitä kaupittelevalta mieheltä. Laiva oli matkalla Korfun kautta Patrakseen. Hän astui laivaan ja meni istumaan lepotuoliin. Laivan lähdettyä satamasta hän meni kannelle ja tyhjensi lompakkonsa mereen. Epäröimättä hän heitti matkalaukkunsa alas aaltoihin. Hän taittoi luottokorttinsa ja heitti nekin tuuleen. Hän otti passin taskustaan ja repi sen kappaleiksi. Lehtien lepatettua tyhjyyteen hän varmistui ettei kannelle ollut tipahtanut mitään, josta hänet voitaisiin myöhemmin tunnistaa.